Kun huomaat olevasi suomalainen

Mä halusin kirjoittaa tästä aiheesta, koska en ajattelut että tulisin kokemaan suomalaisuuden näin vahvana. On yleisesti hyväksyttyä - ellei jopa suotavaa - olla mieluummin hieman varautunut kuin räiskyvä julkisissa paikoissa. Tuntuu ettei täällä Espanjassa ole niin paljon rajoja. Hyvänä esimerkkinä toimii pari kohtausta metrosta: joku istuu keskellä lattiaa pelaamassa kännykkäpelejä äänet kaiuttimella ja vieressä seisova nuori mies tuijottaa minua silmiin niin kauan, etten voi tehdä muuta kuin hymyillä ujosti ja lopuksi nauramme yhdessä kunnolla, jonka seurauksena saan häneltä high fiven. Ihmiset tuntuvat olevan todella vapautuneita. Ne laulaa, puhuu kovaan ääneen ja ottaa selfieitä kaikessa rauhassa ja ei, ne eivät ole kännissä.

Parin kaverini mukaan suomalaiset ottavat kaiken vakavasti. Mä vielä satuin ajattelemaan, että olenpas mä tämän ihmisen seurassa rennompi kuin yleensä ja sitten hän tokaisee: "ootte te suomalaiset kyllä vakavia" Mä mietin hetken ja aloin ymmärtää, mitä hän tarkoitti, kun istuin selkä suorassa ja naama peruslukemilla. Toinen frendi kertoi, että Etelä-Espanjassa ihmiset ovat vielä paljon rennompia kuin Madridissa ja saattavat lääppiä sen minkä ehtivät, vaikkeivät tarkoittaisi mitään. Minähän siihen vitsailin, että suomalaisilla pitää olla se metri kertaa metri -alue itselleen.

Ravintolassa ollessamme ranskalainen tuttuni sanoi, että "on tavallaan aika söpöä, miten saatat hetken vain tuijottaa jonnekin ja olla hiljaa. Kai se on joku suomalaisten juttu" Veikkaan kyllä, et se on enemmänkin joku mun juttu, mutta kyse oli tosiaan ehkä viisi sekuntia kestävistä hiljaisista hetkistä. Suomessa voi olla vaikka viisi minuuttia hiljaa, eikä se haittaa mitään, sillä kyllähän se hyvä ruokakin täytyy syödä! Puolustukseksi voisin vielä sanoa, että me sentään puhuttiin espanjaa ja mun aivot teki töitä joka hetki, heh.

Hauskinta tässä on se, että itse en koe espanjalaisia tai ulkomaalaisia ahdistavan sosiaalisina ja outoina, vaan pikemminkin normaaleina ihmisinä. Joo, mä vaihdan poskipusut ilman ongelmia enkä säikähdä, kun muhun kosketaan. Kyllä, small talk sujuu englanniksi ja ehkä jopa espanjaksi jos oikein hurjalla päällä ollaan. Muun muassa näiden syiden takia en ole ulkomailla lokeroinut itseäni supisuomalaiseksi. Luultavasti on vain niin, että se mikä aiheuttaa muille kiusaantunutta oloa, ei tee samaa suomalaiselle. Toki on suotavaa, etteivät heinäsirkat siritä koko iltaa, mutta eipä minua haittaakaan, jos sanottavaa ei koko ajan ole.

Mutta en mä häpeä olla suomalainen. Vaikka joidenkin tapojen osalta saatetaan kummastella, niin suomalaiset muistetaan myös niistä hyvistä jutuista: sanamme ovat merkityksellisiä, meihin voi luottaa ja omistamme kieron huumorintajun. Ai niin ja olemme totta kai kaikki blondeja ja kauniita. Kansaa ei voi yleistää, mutta yhteneviä piirteitä voi ilmetä yllättävissä tilanteissa. Hitto, aina nämä vain keksivät uuden syyn, miksi mä niiden mielestä olen Suomesta!